Kenen syy?

Yhdeksännen luokan alkusyksystä jumppamaikka raahasi meidät pururadalle. "Juoskaa ensin yksi kierros verrytellen, sitten vuoroin kävelette ja juoksette toisen ja kolmannella kierroksella otatte ajan!" Lähdimme löysinä porukoina pururadalle, ensimmäisen kierroksen juoksin porukassa, mutta sitten alkoi tympäistä, halusin mieluummin mennä omaa vauhtiani.

Jumppamaikka oli pitänyt ennen pururadalle lähtöä tavanomaisen saarnansa: "Älkää jutelko kenenkään kanssa, älkää menkö pusikoihin, älkää ottako mitään, mitä tarjotaan..." Sama virsi joka kerta. Eläintarhan pururadan ympäristö oli jumppamaikan mukaan täynnä käteenvetäjiä, itsensäpaljastajia ja namusetiä. Koskaan en ollut nähnyt siellä yhtäkään, oman kodin lähistöllä olevassa puistossa sen sijaan olin kaikenkarvaisiin hetkuttelijoihin törmännyt.

Olin toisella kierroksellani, ja juostuani pitkän alamäen päätin kävellä seuraavaksi edessä olevan ylämäen. Ylämäkeä astuessani huomasin mäen päällä miehen istumassa kivellä pururadan vieressä. Miehen ulkonäkö ja olemus viittasi varsin vahvaan humalatilaan, ja ohittaessani miehen pystyin haistamaan viinan lemun. Olin kävellyt muutaman askeleen miehen ohi, kun minulle tuli vahva tunne siitä, että mies oli noussut kiveltä ja lähtenyt perääni. Käännyin, ja mies seisoi aivan takanani.

Hän otti toisella kädellään kiinni olkapäästäni ja toisella alkoi kopeloida jalkoväliäni kiskoen minua samalla läheiseen pusikkoon. Pistin vastaan, minkä kykenin, mutta mies oli humalatilastaan ja koostaan - hän oli hädin tuskin minun mittaiseni - huolimatta vahva, enkä päässyt irti hänen otteestaan. Hän siirsi otteensa molempiin ranteisiini, mistä olin vain iloinen, sillä molemmat kädet varattuina hän ei voinut enää kopeloida minua.

Aloin hätääntyä, vilkuilin ympärilleni toivoen näkeväni jonkun muun ihmisen, jota voisi huutaa apuun, mutta ketään ei näkynyt. Mies sammalsi jotain käsittämätöntä, jotain rivoa ja aloin olla paniikissa. Olinhan toki saanut äidiltäni hyvän opetuksen siitä, miten tällaisista tilanteista selvitään, mutta jokin minussa pani hanttiin, en tiedä mikä ja miksi. lopulta, kun en muuta keksinyt, potkaisin miestä sääreen niin lujaa kuin pystyin.

Lenkkarin kärki tuskin teki kovin kipeää, mutta ehkä potkussa oli sen verran voimaa, että mies älähti ja päästi minut hetkeksi irti. "Vittu, älä ala potkiin!", oli seuraava mitä miehen suusta tuli, ja hänen kämmenensä heilahti ja avokämmen läimähti poskeeni. Näin kirjaimellisesti hetken punaista, kipu säkenöi koko pääkopassa ja yhtäkkiä ajatukseni olivat kirkkaita kuin lasi. En säälinyt enää yhtään, en epäröinyt, kun mies tuli uudelleen lähemmäs ja yritti tarttua minuun. Tartuin itse miestä hartioista ja potkaisin polvellani miestä suoraan munille - tähtäys ei ollut vaikeaa, sillä mies oli avannut sepaluksensa, ja hänen veltto kalunsa roikkui näkyvillä vetoketjun raosta.

Mies taittui kasaan kuin linkkuveitsi ja oksensi polulle. Olin ilmeisesti osunut oikeaan kohtaan, sillä hän kierähti maahan tuskissaan. Minä seisoin hetken paikallani, varmistaakseni, ettei mies pääse ylös hetkeen, ja sanoin sitten: "mä lähden nyt!" Käännyin kannoillani ja lähdin kävelemään pururataa uimastadikalle päin, vilkuillen samalla taakseni, melkein varmana siitä, että mies tulisi vielä perääni. Vasta siinä vaiheessa huomasin, että oikeaan ranteeseeni oli tullut pieni haava, josta ohut verinoro valui. Miehen kynnet olivat varmaan jossain vaiheessa viiltäneet rannettani, en tiedä. Samassa muistin, mitä olin ajatellut vain pari sataa metriä ennen välikohtausta: olin itsekseni tuuminut, että jumppamaikka vain pelottelee meitä kaikilla näillä namusedillä saadakseen meidän juoksemaan koko ajan... Aloin nauraa hysteerisenä omille ajatuksilleni. Vastaani tuli iäkäs, arvokkaan näköinen herrasmies pienen koiransa kanssa, ja hän katsoi minua kummeksuen. Olin varmasti irvokas näky, toinen poski punaisena lyönnin jäljiltä, pitelin verta vuotavaa rannettani ja nauraa räkätin.

Kävelin uimastadikalle ja kiirehdin jumppamaikan luo. Hän katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi juoksuaikaani. Sanoin, etten ollut ehtinyt ottaa aikaa, ja hän keskeytti minut nauraen, että olin varmaan juossut niin lujaa, etten ehtinyt ottaa aikaa, kun olin jo ehtinyt stadikalle takaisin. Keskeytin hänet tylysti ja sanoin ivallisesti: "Olisin ehkä ehtinytkin ottaa ajan, jos olisin päässyt juoksemaan sen kolmannen kierroksen, mutta yksi äijä yritti raiskata minut sitä ennen, joten..." Jumppamaikka näytti siltä kuin olisi tukehtunut kieleensä. Sen jälkeen kaikki oli yhtä mylläkkää. Jumppamaikka juoksutti minut stadikan uimavalvojan luo - upea, ruskettunut ja vaaleatukkainen adonis, muuten - jolle jouduin kertomaan koko stoorin. Uimavalvoja lähti hälyttämään poliisit Kisahallilta, minä puikahdin pukukoppiin vaihtamaan vaatteita. Kesken kaiken joitakin luokkani tyttöjä tuli pukukoppiin hikisinä ja punaisina. He katsoivat minua ihmetellen. Joku kysyi minulta, miksi en ollut menossa suihkuun. Yritin väistellä katseita ja kysymyksiä, mutta kun jumppamaikka syöksähti sisään ja kertoi poliisien jo olevan paikalla, en enää päässyt minnekään pakoon. Puin nopeasti loput vaatteet päälleni ja mutisin jotain raiskausyrityksestä, ja livahdin ulos.

Poliisit odottivat minua aulassa. Tunsin kaikkien koululaisten katseet selässäni, kun seisoin keskustelemassa heidän kanssaan. Poliisit halusivat lähteä tapahtumapaikalle katsomaan, josko tekijä vielä olisi siellä, vaikka he pitivät sitä erittäin epätodennäköisenä. Kävelin miesten perässä poliisiautolle ja istuin takapenkille. Ulkonakin oli kymmeniä koululaisia tulossa uimaan, ja he kaikki tuijottivat minua. Valuin takapenkillä niin alas kuin pääsin, yritin päästä pois katseiden ulottuvilta.

Poliisit ajoivat ohjeideni mukaan eteenpäin, ja kun pääsimme mäen juurelle, katsoin ylös ja näin äijän istumassa kivellä, edelleen. "Tuolla se äijä on, toi se on, toi, joka istuu tolla isolla kivellä!" poliisit katsoivat toisiaan ja pudistivat päätään, kummastelivat. Toinen kapusi ulos autosta ja lähti hakemaan miestä, toinen jäi kanssani autoon istumaan. Mies ei vastustellut, vaan lähti toisen poliisin kanssa kävelemään autoa kohti. Minä sain melkein paskahalvauksen ja aloin tempoa ovea auki. "Mä haluun ulos täältä, mä en istu ton äijän kanssa täällä takana sekuntiakaan, päästä mut pois!" Huusin aivan hysteerisenä, sillä en saanut takaovea auki, tietenkään, niissähän on lukot juuri sitä varten. Autoon jäänyt poliisi nousi ulos ja lähti kiertämään autoa päästäkseen avaamaan ovea ulkokautta, ja samalla hetkellä kun vasemman puolen takaovi aukesi, minä livahdin oikeanpuolimmaisesta ulos. Miehen hakenut poliisi työnsi äijän autoon sisään ja sulki oven. "Tiedätkö, mitä äijä sanoi, kun menin hakemaan?" Hän kysyi minulta ja pariltaan. "Ai, se tyttö meni kertomaan jollekin, niin se sanoi, ja oli hyvin hämmästyneen oloinen..."

"Tarvitsetko kyydin kotiin?" toinen kysyi. "Me viedään toi äijä nyt putkaan, mut sä et varmaan halua tulla sinne samalla autolla..." "En, mä haluan kotiin..." Poliisit keskustelivat keskenään, ja minä sanoin, että voisin aivan hyvin mennä ratikalla kotiin, minullahan ei olisi kuin muutaman pysäkinvälin verran matkaa. Toinen poliisi totesi, että miestä tullaan syyttämään päällekarkauksesta ja pahoinpitely-yrityksestä tai jostain, minä halusin vain mahdollisimman pian pois, kotiin ja suihkuun. Poliisit olivat ottaneet henkilötietoni ylös jo stadikalla, joten olin heidän puolestaan vapaa lähtemään, he ottaisivat minuun yhteyttä myöhemmin. Nuorempi poliisi katsoi vielä minua myötätuntoisesti ja kysyi, pärjäänkö nyt varmasti. Sanoin pärjääväni, ja lähdin kävelemään kohti pysäkkiä.

Poliisiauto lähti liikkeelle, ja kohdalleni tultuaan se hidasti. Nuorempi poliisi avasi ikkunan ja kysyi: "Haluatko nostaa syytteen raiskausyrityksestä? Siinä tapauksessa nimittäin kyse on asianomistajarikoksesta ja se on jatkossa rikospoliisin heiniä..." Raiskausyrityksestä? Poliisi jatkoi: "Raiskausyrityksestä saa kovemman rangaistuksen kuin pahoinpitelystä..." Viha leimahti aivoissani ja kuulin vastaavani: "Joo, haluan mä syyttää sitä raiskausyrityksestä. Sitähän se oli, se yritti raiskata mut, olis raahannut siihen pusikkoon..." Poliisi keskeytti minut ja sanoi, että he toimittaisivat tiedot rikospoliisiin, ja sieltä ottaisi joku yhteyttä välittömästi.

Kotiin päästyäni kerroin isälleni, mitä oli tapahtunut, äitini ei ollut vielä ehtinyt tulla kotiin. Puhelin soi, ja veljeni vastasi siihen. Hän tuli silmät ymmyrkäisinä kertomaan, että joku naispuolinen rikospoliisi halusi puhua kanssani. Sovin puhelimessa, että tulisin isäni kanssa rikospoliisiin lausuntoa varten välittömästi. Tuolloin rikospoliisi oli vielä vanhassa osoitteessaan Senaatintorin laidalla, eikä sinne ollut meiltä kovin pitkä matka.

Lausunnon antamisesta en muista ihmeitä, vain sen, etten kehdannut isäni kuullen kertoa, millaisia rivoja mies oli puhunut. Naispuolinen rikoskomisario kertoi, että mies oli heidän käsityksensä mukaan ensikertalainen tämäntapaisissa jutuissa, mutta että hänellä oli jonkinlainen rikosrekisteri olemassa nuoruusvuosiltaan. Mies oli hänen mukaansa minua yli kymmenen vuotta vanhempi, alle kolmikymppinen kuitenkin.

Kotiin päästyämme jouduin kertomaan tarinani myös äidilleni. Mies sai aikanaan rangaistuksensa, ei kovin kummoista kuitenkaan, sillä hän tosiaan oli ensikertalainen, eikä yritykseen liittynyt suurta väkivaltaisuutta... Minun mukanani kokemus seurasi jonkin aikaa, raitiovaunussakin sävähdin joka kerran, kun joku tuntematon ohi mennessään hipaisikin minua, mutta vain jonkin aikaa.

Toisinaan mietin itsekseni, oliko minussa jotain erityistä, minkä vuoksi mies oli valinnut juuri minut uhrikseen. Tai oliko hän valinnut yhtään mitään, toiminut varmaan vain hetken mielijohteesta, humalaisen päähänpistosta. Tai sitten olin vain ainoa yksin hänen ohitseen mennyt. Sinänsä sääli miestä, hänhän oli loppujen lopuksi se ainoa, joka tästä jutusta varsinaisesti joutui kärsimään, sillä minuun tuo kokemus ei istuttanut sen kummemmin pelkoa kuin inhoakaan miehiä kohtaan. Tai sitten sen vaikutus oli niin alitajuinen, etten vielä tänäkään päivänä ole itse niistä seurauksista tietoinen.