Käsittämätöntä tuuria

Mistähän johtuu, etten oikeasti, koskaan, milloinkaan elämässäni ole joutunut tekemisiin TODELLA kusipäisten miesten kanssa? Siis sellaisten idioottien, jotka alistavat, hakkaavat ja manipuloivat naisiaan, repivät itsetunnon riekaleiksi ja heittävät sitten menemään, jos heille sattuu niin sopimaan... Monenlaisia kusipäitä, noin niinkuin lievemmällä tasolla, on toki eteen tullut, onhan noita miehiä niin monta ohi kulkenut, että pakko siihen sakkiin on ihan todennäköisyyslaskennan periaatteella osua niitä mätiäkin omenia. Ehkä minulla on jonkinlainen kusipäätutka, jonka avulla olen pystynyt luotsaamaan tieni pahimpien tapausten ohi. Ehkä.

Parhaalla ystävättärelläni ei ollut, ainakaan siinä vaiheessa, kun hän erosi miehestään ja koki jonkinlaisen seksuaalisen vapautumisen. Minä olin sinkkuvaiheessa, ja hän eli uudestaan löydettyä tai oikeastaan täysin kokematta jäänyttä nuoruuttaan, joten luuhasimme Kallion kapakoissa. Olutta, tupakkaa ja miehiä kului, yöt jäivät lyhyiksi ja koulupäivät vielä lyhyemmiksi.

Eräänä iltana ystävättäreni tapasi kantamestassamme puhdasverisen Kusipään. Minä en tuossa vaiheessa edes tajunnut, miksi inhosin miestä ensinäkemältä, enkä kyennyt ymmärtämään, mitä ystävättäreni - fiksu, fiksu, fiksu nainen - näki siinä rentussa. Jotain animaalista vetovoimaa siinä varmaan oli, ilmeisesti Äijä oli sängyssä niin taitava, että ystävättärenikin ryhtyi miesten tapaan ajattelemaan genitaaleillaan.

Minulla oli omat, pahat aavistukseni Äijästä, ja siksi luuhasin usein ystävättäreni mukana - en halunnut jättää häntä yksin Äijän kanssa, ainakaan silloin, kun olimme kapakassa. Mitä kapakan jälkeen tapahtui, siihen en juuri voinut vaikuttaa, mutta lähdinpä pari kertaa Äijän ja hänen kaverinsa kanssa heidän kimppakämpilleenkin yöksi, vain ollakseni lähellä ystävääni, jos jotain tapahtuisi.

Jossain vaiheessa ystävättäreni kertoi, että Äijällä oli ehdonalainen päällä. Jo sen olisi mielestäni pitänyt saada ystävättäreni edes hieman varuilleen Äijän suhteen, mutta ei. Kysyin varovasti, mistä tuomio oli tullut - kuulema oli pahoinpidellyt poliiseja. Tuo tieto sai minut tekemään jotain sellaista, josta en ole erityisen ylpeä, mutten edelleenkään pahoillani. Minulla oli - tietenkin - mieslaumassani myös yksi poliisi, jonka kanssa olin jäänyt jonkinlaiseen naimakaveri-suhteeseen lyhyeksi jääneen seurustelumme jälkeen. Törmäsimme toisinaan ja poikkesimme petissä, mutta kumpikaan ei enää kaivannut enempää. Miehestä oli ollut minulle toisinaan jotain hyötyäkin - poliisi on kuitenkin joissakin piireissä edelleen toimiva pelote.

Soitin Poliisille ja pyysin - vaikka tiedän, että poliisi ei todellakaan saisi tällaista tehdä - että hän tsekkaisi minulle, mikä tämä tuomiojuttu oikeasti on. Minulla oli niin pahat vibat Äijästä, että halusin tietä totuuden Äijän tuomiosta ja sen syistä, vaikken luultavasti koskaan voisi kertoa tietojani ystävättärelleni. Poliisi soitti minulle parin tunnin päästä: Äijä oli tosiaankin saanut tuomion siitä, että oli pahoinpidellyt poliisia. Siis niitä poliiseja, jotka olivat tulleet paikalle, kun hän oli hakannut avovaimoaan. Ystävättärelleni Äijä oli väittänyt, ettei ole koskaan eläessään lyönyt naista. No, ehkä avovaimoa ei lasketa.

Vain muutama päivä sen jälkeen ystävättäreni soitti minulle keskellä yötä. Hän asui aivan lähelläni, ja hän itki puhelimessa hysteerisenä. Äijä oli vetänyt häntä turpaan vain vajaa tuntia aikaisemmin, lähellä kantamestaamme. Heille oli tullut kinaa jostain naurettavasta pikkuasiasta snagarin jonossa, ja Äijä oli alkanut ensin töniä, sitten läpsiä, sitten hän oli repinyt ystävätärtäni hiuksista ja lopuksi vedellyt avokämmenellä kunnon flidareita niin, että ystävättäreni oli lentänyt nurin. Hän itki ja pyysi, että saisi tulla luokseni loppuyöksi. Lähdin hakemaan hänet luokseni ja istuimme sen yön juoden teetä ja puhuen.

Äijällä oli selvästi kokemusta naisten hakkaamisesta, sillä ystävättäressäni näkyi hyvin vähän mitään jälkiä. Hänellä oli kuhmu takaraivossaan seurauksena kaatumisesta ja pään lyömisestä katuun. Kasvoissa näkyi pientä punotusta lyöntikohdissa, mutta siinä kaikki. Tiesin kuitenkin, ettei ystävättäreni valehtele. Pohdin pitkään, kertoisinko hänelle totuuden. Kysyin, aikoiko hän vielä tavata Äijää tämän jälkeen. Hän ei tiennyt, ja kohta alkoi se tuttu virsi: ehkä mä ärsytin sitä jotenkin tosi paljon, se oli aika huonolla tuulella koko illan, mun ei ois pitänyt vittuilla sille siitä ja tästä ja tosta... en ole kovinkaan monia pahoinpideltyjä naisia tavannut, toki lukenut, ja kaikki tuo kuulosti niin kovin tutulta.

En kertonut ystävättärelleni vielä mitään, ajattelin odottaa, jos vaikka koko suhde päättyisi tuohon tapaukseen, mutta ei - viikon päästä he olivat taas yhdessä. Joten eräänä iltana, kun olimme kahdestaan liikenteessä, kerroin hänelle tietoni. Kuten arvata saattaa, hän oli minulle vihainen, ja olin sitä osannut odottaakin. Mutta painotin kertoessani, että olin todella peloissani hänen puolestaan, ja se oli ainoa syy, miksi olin ottanut Äijästä selvää. Ystävättäreni syytti minua siitä, etten ollut koskaan pitänyt Äijästä. En edes kieltänyt, olin sen kyllä sanonut ääneen ennenkin. En pitänyt, vaan inhosin ja pelkäsin, en itseni puolesta vaan ystävättäreni puolesta.

Ystävyytemme kärsi jonkinlaisen kolauksen tuosta. Varsin pian tapahtuneen jälkeen tapasin tulevan aviomieheni, koulunkäynnissäni alkoi harjoittelujakso, joten lopetin baanalla roikkumisen lyhyeen. Miehenikin ehti tavata Äijän pari kertaa, ja oli samaa mieltä kanssani tyypistä. Äijä sai hänen niskakarvansa pystyyn.

Jossain vaiheessa sitten kuulin, että suhde oli loppunut, mutta vasta monen vuoden jälkeen kuulin koko totuuden: ystävättäreni oli lähtenyt alkukeväästä Äijän kanssa miehen kotipaikkakunnalle viikonlopuksi. Siellä he olivat juhlineet Äijän kavereiden kanssa, ja heille oli tullut jossain vaiheessa pientä sanailua jostain aiheesta, mutta ystävättäreni ei varuillaan olostaan huolimatta ollut ottanut tilannetta kovin vakavasti. He olivat menneet yhdessä nukkumaan, ja kaikki oli vaikuttanut olleen ihan OK, mutta yhtäkkiä, kesken uniensa, ystävättäreni oli herännyt siihen, että Äijä oli hereillä ja aivan raivona. Äijä oli kuristanut häntä ja sanonut tappavansa, että loppuisi se saatanan nalkutus joka asiasta. Ystävättäreni oli jotenkin päässyt pakenemaan henkensä hädässä pois makuuhuoneesta ja lukkiutunut vessaan. Vasta parin tunnin päästä hän oli uskaltautunut sieltä ulos, hiipinyt hakemaan vaatteensa ja tavaransa makuuhuoneesta, jossa Äijä nukkui sikeästi, ja kävellyt sitten saman tien ulos asunnosta, kaupungista ja Äijän elämästä. Hän oli hypännyt ensimmäiseen kaupungista lähtevään bussiin, joka oli edes summittaisesti tulossa Helsinkiin päin, ja varsin monen mutkan kautta lopulta päässyt kotiin.

Äijä oli ottanut yhteyttä myöhemminkin, mutta pysynyt -ihme kyllä- kiltisti poissa. Ystävättärelleni jäi siitä suhteesta erittäin ikäviä muistoja: ilmeisesti muitakin pahoinpitelyjä kuin nämä kaksi, joista minä sain kuulla, minkä lisäksi hän menetti varsin suuren summan rahaa, jonka oli lainannut Äijän kaverille (missähän mielenhäiriössä sekin oli tapahtunut?).

Onneksi Siperia sitten kuitenkin opetti, niin minulle kuin ystävättärellenikin jotain. Minä tavallaan uhrasin ystävyytemme, sillä se ei koskaan enää ollut entisellään... mutta ystävättäreni myös kertoi minulle, että vaikka hän aluksi olikin ollut minulle erittäin vihainen, kertomani oli saanut hänet varuilleen Äijän suhteen. Ja voi olla, että tuo varuillaanolo oli pelastanut hänet sillä viimeisellä kerralla.

En tuntenut itseäni erityisen sankarilliseksi - mutta olen totisesti edelleen kiitollinen siitä, että minulla on ollut toimiva kusipäätutka.